Camenatta camalampata

kirjoittanut nimimerkki Louhi Pohjolan emäntä

Eli muinoin maassa muinaisessa,
lauluväki Korpisaaren kolossa,
kauan soitti kanteletta,
kauan soitti sekä lauloi,
soman Saarisen sopukassa.

Vaan iti voimansa tunnossa
parhaitten päiväinsä kunnossa
tahto ääntänsä älytä,
ilmoille ilon inistä,
kilpasille kovin koetella.

Läksi laulujoukko julma,
Väinön pojat, Marjatan marjat,
kulkivat mahtavan matkan,
koivun astui konkeloille:
tömisi Tanner Vanhamäen,
kun Tuomiojan takaa, yli Lehtisen Törmän,
Leppäsen Haran haastamatta,
Vuoren, Aholan, Huhdan kautta,
halki kaunihin Kankaan,
ohi usvaisen Laaksin,
sivuitse Mäen Syrjän
he Niemisen Pitkärantaan pääs:

Siellä Paarlahden poukamassa,
Pitkäkosken kainalossa,
veden Virtasen suvannossa,
(kas ruotsiksi se Hollström lienee)
he paatin Pulkkisen vesille laski,
veneen vienon viritteli:

Joku huus:
”Hei, kuka maalais keulaan kiljuvan kuonon,
kokkaan kamalan kuvan,
irvihampaan ikävän?”

Siitä taitaja virkkomaan ehti:
”Sen kuvatuksen kyllä Tuunasen,
kun hetken maltatte oottaa,
Tää kuva kilpakuorot kumoon kaataa,
Pirkanpojat peljästyttää,
Äänet näsin näännyttää,
Aitolahden ämmät ääntää,
Harjun heleät hetkauttaa!”

Kun kansa kovan luontonsa tunnossa läksi,
uhoten ja Uharia uhmaten,
joku Rautniemen takaa viel juoksi,
Jorosen jäljiltä ehtiä tuoksi,
”Hoi takas paatti, on mulla kilpamiel!”

No, se mahtui viel,
sijan Suojasen löys,
Korjassa emosten empimättä.

Kova Kuntonen miesillä käsvarsissa,
he sousi ja lauloi sen minkä ehti,
ilo päivän ikkunoille,
vala väkevä veljien välissä,
Leppäsaloin vettä työnsi,
Poikoloin pojat puhisi.

Heidät Seppälöin emoset vyötti,
eteni matka miesten mitoin
vaan nälkä jo vatsassa mustasi mieltä!

Kun Uusitalon rantaan he ehti,
se Anttilan nimellä tunnetaan,
mahtavan Alasuutarin maineen kera,
he Reinin Leskisen tupaan tapas,
ja lainapataan ilovettä latas:

Siit loihti matalan marttojen ääni,
taian tahmean totesi,
Leisiön loimuksi lorusi,
jopa valkean varasti,
Pukkisen teuraaksi väänsi,
pöydän koreaksi käänsi,
pataan Nokelaiseen emmeet ehti.

Siit syömään Väinöt, Ainot, kas,
keskellä pimeän mielen.
Pääemo loitsi oudon kielen:
”Hei Rönkön riemu, Sirviön sointu,
tään Parkkosen patasen pöytään kannan,
ahvenet autuaat eväiksi annan
Lehikoiset leppeät suulle suitsen!”

Niin ähkyi ahnaasti suut,
mahat mahtavat täysiksi muuttui,
ihra vain suun pielestä tirisi,
kun juhlamieli iloliemestä virisi,
ei Murtoset mielet itkusta kertaa,
ei jäänyt apetta Kauhasen vertaa,
ei Tuusaa tähteksi,
Volasta väen vietteeksi,
kun lauluväki lempeäks laantui:

Näin uneks illalla silmät taantui,
Väinön pojat väkevät vaipui,
Immet ihanat rinnalla taipui.

Ne kohta kotihin saattoi.
Siitä päivän kiinni saapi,
ilon rintahan iäksi,
laulutta elo kamala,
kuorotta kova elämä.